Jokitörmän kertomaa

Hei kulkija,

Istahappa tähän ja levähä vähän. Anna silmän kulkea Konttajoen virran matkassa ja kuuntele Patokosken kohinaa. Unoha huolet ja kuule sisäläsi tämä pieni tarina, jonka sulle kuiskaan.

Siittä on jo kauan, teän ihmisten ajassa tuhansia vuosia, ko mie synnyin.

Tälläki paikala oli aikoihnaan paksu jäätikkö, oli jääkauen aika. Siihen aikhaan täälä ei ollu vielä kethään. Mutta aikain kulussa jäätikön voima alko hiipua ja jää alko sullaa. Jää suli ja nuo vaaroitten laet alko kukin vuorolhaan tulla näkyhviin. Son teänki historiankirjoissa, että tuo  eessä näkyvä Iso-Perävaara on ollu ensimäisiä vaaranlakia jokka alko näkhyyn jäätikön ja sulamisvesien alta täälä Tornionlaaksossa Pellon korkeuvella. Tuossa oikealla näkkyy kivirakka, son Jaipaljukka. Senki nämä jääkauen jälkheiset vesimassat on latohneet.

Jäätiköitten sulamisen jälkheen maisema alko pikkuhiljaa muovainthuun. Ensin tälläki paikala oli merta ja isoja järviä, mutta vähitellen vesi laski ja virtasi etehlään issoin merhiin. Jäljele jäi järviä ja niitä yhistäviä jokia, joissa vesi virtaa sen iättömässä kiertokulussa.

Vesi son minukki tähän Konttajoen pohjoisrannale aikoihnaan tuonu. Luonto se päätti että tähän muovathaan jokitörmä missä on hyvä olla ja kasvaa. Ja sehän son ollu sitten minun tehtävä tässä luonon järjestyksessä.

Tässä minun kupheessa on aikoihnaan asustanu törmäpääskyt. On tässä laiuntani lamphaat ja lehmät. Ompa tässä ollu joskus maakellariki, ko Juhanerkki tuli tuohon joen toisele puolele kruunun torppariksi 1800 luvula.

Siittäki on jo yli parisattaa vuotta aikaa ko muutama männynsiemen iti tähän rintheesseen ja niistä kasusi nämä neljä mäntyä, jokka on päässeet jo aikusikhään saakka. Ompa yhestä jo aika jättäny.

Männyiläki on tässä rintheessä tarkeä tehtävä. Niitten leveät latvukset antaa mukavasti varjoa keskipäivän auringolta törmälä eläville kasveile ja ihmisille.

Tässä ajan saatossa on tullu nähtyä yhtä sun toista. Jokea pitkin on kulkenheet tervat ja uitettu tukit. Kalamiehiä on kulkenu jokivartta pitkin ja nykysin kanotoijakki laskee jokea alas.

Tästä on kuljettu asioile Pellon kirkonkyläle jalkasin ja hevospeleilä. Olen saanu nähä ko Koskelan kylä kasvo kahesta torpasta tiihviiksi ja hienoksi kyläyhteisöksi.

Soli Koskelan Pekka ko tuli nuorikkonsa Eevan kans tähän törmänpääle asuhmaan. Vuosi oli 1946.

Vanha Yrjö ”Ikämies” anto Koskelan-tilasta soasta selvinheele pojale kahen hehtaarin suurusen maapalan, johon rakenethiin Päivärinnan-tilan ensimäiset rakenukset. Myöhemin rakenukset on muuttunheet ja tilan pinta-ala kasvanu, mutta vieläki kaikki tilan perustoiminot tapahtuvat tässä samala paikala mihin vesi minut muovasi tuhansia vuosia sitten.

Tuon asutuksen jälkheen minua alethiin kuttua Pekkalan törmäksi. Taloa alethiin sanoa Pekkalaksi. Ja niinpä sitä täälä kylälä kuttuthaan vieläki.

Tänä päivänä täälä Päivärinnan tilala assuu jo kolmas sukupolvi, Satu-Maarit ja Petri. Kummalaki heilä on luonthoon ja käentaithoin liittyvää toimintaa.

Satu-Maaritilla on tässä Kotipellon Homefields ja Petrilä Sunnyhill Farm Päivärinta.

Minun tehtävä on tietekki, niinko on ollu aina, antaa hyvä pohja tälle toiminalle. Son minun tehtävä  ja tullee olehmaan tulevaisuuessaki.

Tämä on minun ”Pekkalantörmän” tarina. Satu-Maaritin ja Petrin tarinat voit kysyä sitte niiltä itteltä.  Sole ko tulle tutustumhaan toiminthaan.

Kaikkea hyvvää sulle toivottaa,

Pekkalantörmä